Ärsyttääkö koskaan, kun blogijutuissani kaikki tuntuu olevan aina niin ihanaa ja ihastuttavaa? Tuntuuko ikinä siltä, että lukisit mieluummin hetkistä, jolloin kaikki ei suju herttaisen idyllisissä tunnelmissa? Kun on ollut vastoinkäymisiä ja taistelua? Kiukuttelua ja katastrofaalisia lopputuloksia?

Blogini ajatuksena on nostaa esiin positiivisia asioita, kauniita juttuja ja onnistuneita kokemuksia. Tavoitteenani on löytää iloa ja riemua vähän tylsemmistäkin jutuista – ja kannustaa myös toisia näkemään kaikkialla entistä enemmän luovuutta ja ihanuutta. Tässäkään jutussa ei ole tarkoituksena lähteä puimaan elämäni suuria suruja (eikä edes sitä pinnallista pettymystä, kun Kukkapuron järjettömän kallis, valkoinen Karuselli-tuolimme sai pari päivää sitten kylkeensä siniset akryylimaalikoristeet…).

Tämä juttu on kuitenkin yksi esimerkki siitä, että meillä ei suinkaan aina leijuta euforisissa onnistumisen kokemuksissa. Ja tämän jutun kirjoitan siksi, että mielestäni Tanssiteatteri Hurjaruuthin aivan ihana Flora & Fauna -esitys ansaitsee saada selityksen sille, miksei oma kokemuksemme ollut tällä kertaa kaikkien aikojen paras. Se olisi nimittäin oikein hyvin voinut olla.

 

Tanssiteatteri Hurjaruuth / esityskokemus

”En halua esitykseen!”

Keskiviikkoaamuna meillä oli pitkästä aikaa mahdollisuus päästä kolmevuotiaan kuopukseni kanssa kahdenkeskiselle, kovasti odotetulle teatteriretkelle. Tanssiteatteri Hurjaruuthissa, Helsingin Kaapelitehtaalla, oli juuri alkanut kansainvälinen lasten ja nuorten Ruutia!-tanssifestivaali. Meillä oli liput Hurjaruuthin omaan, uuteen Flora & Fauna -esitykseen. Kyseessä oli kaksivuotiaillekin soveltuva, uudenlainen videotanssiteos luonnon ihmeellisestä maailmasta. Tämä vaikutti aivan loistavalta pienelle seuralaiselleni. Silti häntä jännitti.

Lapseni halusi perääntyä. Hän ilmoitti edellisenä päivänä, ettei haluakaan esitykseen. Me keskustelimme aiheesta. Kävimme läpi tulevan aamumme kulun ja katsoimme netistä, millaiseen paikkaan olimme menossa. Esityksen trailerista näimme jo pätkän siitä, mitä tulisimme kokemaan. Yritin toimia, kuten olen aikaisemmin ohjeistanut myös muita (ks. juttu), ja alkoi jo vaikuttaa lupaavasti siltä, että saisimme elää juuri niin ihanan esityskokemuksen kuin olin suunnitellutkin.

Mutta, mutta… Esitysaamu valkeni räiskyvissä tunnelmissa. Toiset poikamme olivat menossa isovanhempiensa luokse, ja he juttelivat innoissaan siitä, miten esittelisivät Pokémon-korttejaan ja avaisivat ne uudet pakkaukset, jotka isoisä oli kuulemma sinne ostanut. Tietysti myös nuorimmainen halusi mukaan.

 

”Et sä tuu, sä meet sinne esitykseen.”

 

Kun kuulin isoveljen tylyn tokaisun, tiesin, että valmiiksi jännittynyt tilanne räjähtäisi. Nuorimmaiseni raivostui. Eikä siinä mitään, kyllä meillä nähdään valtavia uhmakohtauksia päivittäin. (Ja kuuden ja puolen vuoden kokemus on jo tuonut itsellenikin aika hyvän rutiinin käsitellä niitä…) Tässä oli kuitenkin kyse jostain suuremmasta. Siinä yhdistyi pettymys ja jännitys, epätietoisuus ja surkeus – niin lapsen kuin äidinkin kohdalla.

Oli selvää, että tänä aamuna minulla ei tulisi olemaan ihanan innostunutta teatteriseuralaista.

 

Tanssiteatteri Hurjaruuth

 

Raivoa ja kyyneleitä

Kello oli valtavasti. Toiset olivat aivan juuri lähdössä isin kyydillä parin kilometrin päässä sijaitsevaan mummilaan. Talo raikui. Itselläni olivat kaikki omat aamutoimet vielä tekemättä. Sylissäni rimpuili raivostunut lapsi. Esitys alkaisi pian.

 

”En lähde, en lähde, en lähdeeeee!!!!”

 

Mitä pitäisi tehdä? Kulttuurin pitäisi olla kiva asia, eikä kai sen pariin saisi viedä ketään väkisin? Eihän teatterisaliin voi tuoda kiljuvaa lasta? Mutta ei kai sitä toisaalta voi noin vaan antaa periksikään? Ihan siitä vaan luovuttaa?

Seurasi sekava hetki lahjontaa, kiristystä ja muita yhtä kyseenalaisia kasvatuskeinoja. Tässä hetkessä keksittiin surkea idea pyytää lähtijäksi isoveljeä, joka vielä eilen olisi halunnut kovasti tulla mukaan. Väläytettiin keksejä, tikkareita ja jopa uusia Pokémon-kortteja. Tämä hetki täyttyi itkusta, huudosta ja pettymyksestä. Ja kello oli koko ajan entistä enemmän.

Koko perhe osallistui tilanteeseen, mutta miehenikään ehdotukset eivät saaneet kannatustani.

 

”Ei sinne voi jättää menemättä! Mä olen pyytänyt ilmaiset liput ja luvannut kirjoittaa siitä jutun!”

”En mä sinne yksin voi mennä! Koko mun blogin idea on kokea kulttuuria yhdessä lasten kanssa!”

”Eihän näin vaan voi antaa periksi? Vai voiko?!”

 

Toiset poistuivat talosta. Huuto jatkui entistä voimallisempana. Mitä pitäisi tehdä? Kello oli paljon. Todella paljon.

Talo täyttyi surkeudesta. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Tämän piti olla ihana kahdenkeskinen äiti-poika-aamupäivä. Itseänikin jo melkein itketti. Vedin esiin kaikki mahdolliset keinoni saada lapseni rauhoittumaan – niin hyvät kuin huonot. (Kiukkueläimen tosin unohdin…)

Yritin jutella ja rauhoitella. Sanoitin tunteitamme. ”Hiirulaiset” juoksentelivat kutitellen pitkin lapsen kehoa ja halusivat tulla mukaan esitykseen. Nallekin halusi. Mutta lapseni ei edelleenkään todellakaan halunnut – sen paremmin kutittelua, kuuntelua kuin esitystäkään.

Itselleni koitin hokea, että nyt ei suinkaan ollut kyse mistään elämää suuremmasta. Tämä oli vain yksi uhmakohtaus ja yksi teatteriesitys. Ei mitään niin poikkeuksellista. Etuoikeutetun ihmisen todella minimaalinen ongelma. Mutta kun katsoin lastani, tuntui, että ongelma ei suinkaan ollut mikään ”vain” tai ”minimaalinen”…

 

Tanssiteatteri Hurjaruuth

Vihaan kiirettä

Kun olimme vihdoin selvinneet autoon räkäisissä vaatteissamme, löi oma pulssini vähintään tuplakierroksia. Kello oli todella paljon. Toivottavasti Länsiväylä ei ole tukossa.

Lapseni alkoi lorutella. Hän näytti jo unohtaneen äskeisen raivonsa.

Minä katsoin kelloa. Ja jonoa edessäni. Ja punaista valoa.

Käänsin vahingossa väärälle kaistalle. Sisälläni pieni ylitunnollinen perfektionistityttö itki. En todellakaan halunnut myöhästyä ja menettää koko esitystä. (Vaikka kyse tosiaan oli siis vain yhdestä esityksestä, jossa meidän roolinamme oli toimia katsojina lukuisten muiden katsojien joukossa…)

Ulospäin yritin vaikuttaa rennolta ja hyväntuuliselta.

 

”Eei, ei tässä mitään. Kyllä meillä vielä on aikaa.”

 

Me saimme parkkipaikan. Me ehdimme. Puuuhhhh.

 

Jännittynyt tunnelma

Ja sitten teatterisaliin.

Ihan pimeää. Voi ei.

 

”Täällä on aika pimeää. Mennään käsi kädessä. Tuletko syliin?”

Kun istuuduimme katsomoon, lapseni vaikutti pääsevän helposti mukaan tunnelmaan. Itselläni ajatukset sen sijaan velloivat, sydän tykytti ja jännitys jäyti. Mitenköhän tämä menee…

Paikalla oli useampi päiväkotiryhmä, ja osaa muistakin aikuisista selvästi hermostutti. Näin, kuinka he miettivät, miten kaikki tulee menemään, jaksaako koko oma ryhmä keskittyä ja olla hiljaa paikallaan. Tiukat sshhh!-komennot kaikuivat liiankin voimallisesti.

 

Tanssiteatteri Hurjaruuth

 

Rentouttavaa kauneutta

Katsojat toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi, ja oli ihanaa, miten henkilökunta kertoi kysellen syyn salin pimeydelle (jotta näyttämölle heijastettavat valot ja kuvat näkyisivät hyvin). Nyt oli aika kokea jotain valtavan ihanaa.

Lava täyttyi laulusta, soitosta, tanssista ja ennenkaikkea videotaiteesta. Joona Petterssonin videosuunnitelusta näyttää tulleen olennainen osa Hurjaruuthin esityksiä. (Lue esim. juttu Pikku Prinssistä.) Lavan lattiaan ja siihen levitettyyn, valtavaan muoviin heijastui meren aaltoja ja muita luonnon ilmiöitä. Koloista pilkisti pupuja. Kalat uivat. Tanssija (Vilma Tihilä) sukelsi sekaan. Oli lintuja ja näkinkenkiä, merihevosia ja tähtiä. Uutta teknologiaa oli hyödynnetty mahtavasti. Liiketunnistimien avulla tuotettiin ääntä ja kuvaa. Hienoa ja kaunista.

Musiikkityylit vaihtuivat. Tihilä soitti huilua. Lava eli, ja yleisökin pääsi mukaan. Arja Petterssonin ohjaama Flora & Fauna oli valtavan kaunis esitys. Se kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan!

Kannattaa antaa upean estetiikan rauhoittaa mieli ja uppoutua kiehtovaan taiteeseen. Hurjaruuth ei pettänyt tälläkään kertaa.

 

Uudestaan teatteriin?

Kun esitys päättyi, lapseni vaikutti kaikin tavoin hyvinvoivalta. Hän oli saanut kokea upean elämyksen. Lisäksi hän oli onnistunut voittamaan jännityksensä. Itse esitys meni niin hienosti, että uskaltauduin paluumatkalla tiedustelemaan, mennäänkö ensi viikollakin teatteriin.

 

”Joo, mennään! Mä haluan mennä! Ja sitten mä en kyllä itke.”

 

Toivotaan niin.

 

– Johanna

 

Flora & Fauna Tanssiteatteri Hurjaruuthissa (Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1 A, Helsinki) ke 3.5. klo 10.30 & 18  ja to 4.5. klo 10.30 & 18. Liput 15/12 €. Kesto n. 40 min. Ikäsuositus yli 2-vuotiaille. Lisätietoja: www.hurjaruuth.fi

 

Lue muista Hurjaruuth-kokemuksistamme:

Hurjaruuthin Pikku Prinssi hurmaa upealla estetiikallaan (Taidekoti 15.3.2017)

Talvisirkus Kaapelitehtaalla – hassuttelua ja hienoja temppuja (Taidekoti 9.11.2016)

Kaikkien aikojen paras esitys (Taidekoti 4.4.2016)

 

Lippumme on saatu Hurjaruuthilta.

 

Seuraathan Taidekotia myös FacebookissaInstagramissa ja Twitterissä!

Written by taidekoti

2 Comments

Piia

Tämä oli hauska teksti ja koin tiettyä samaistumista! Lasten logiikka on monesti mielenkiintoinen. Kun toinen pääsee haluaisi toinenkin mukaan tai toinenkin haluaisi jäädä kotiin eikä tulla reissuun. Jos kummatkin ovat tulossa mukaan alkaa kuitenkin helposti vinku siitä, että jäisivätkin kotiin jatkamaan leikkejä. Ja jos ollaan vaikka menossa museoon niin yleensä eivät koskaan ole samaa mieltä siitä, minne mentäisiin. Siksi yritänkin välttää nykyisin sellaisia ilmauksia kuin, että mentäisiin jonnekin museoon, minneköhän haluaisitte, vaan päätän lasten puolesta. Jälkikäteenkin meillä tulee helposti poru kun toinen kertoo käynnistään jossakin. Viimeksi näin oli sunnuntaina kun pienempi oli kanssani Kansallismuseon esihistoriakierroksella (se oli kyllä aika kiva ja kolmevuotias oli tosi tohkeissaan tästä kierroksesta), ja kertoi siitä isommalle lapselle, jolla oli ollut muita harrastuksia tuolloin. Kauhea poru syntyi siitä, että pienempi oli saanut suklaakolikon kierroksen päätteeksi, vaikka toinenkin lapsi oli herkutellut omalla reissullaan. Ylipäätään omilla lapsillani tuntuu olevan niin, että lähteminen on hankalaa mutta oikeastaan aina ovat tyytyväisiä kun ovat jollekin reissulle lähteneet. Näin se varmaan tosin on lapsille useimmiten, että siirtymät ovat hankalia.

Reply

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *