Eeemeliiii!

Astrid Lindgrenin sadut ovat ihania. Ja ihanaa on myös se, että espoolainen Teatteri Hevosenkenkä tekee näistä saduista hienoja nukketeatteriesityksiä. Viime keväänä saimme nähdä Peppi Pitkätossun ja viime sunnuntaina oli vuorossa Vaahteramäen Eemeli.

 

 

Suuret odotukset

Sekä itselläni että pojillani (5 ja 3,5 v.) oli suuret odotukset Hevosenkengän Eemeli-esityksen suhteen. Kyseisen teatterin aikaisemmat näytelmät antoivat luvan odottaa laadukkaasti toteutettua teatterielämystä, ja itse tarina viehättää lapsiani suuresti. Olimme lukeneet nyt helmikuussa esikoiseni kanssa alkuperäisen Vaahteramäen Eemeli -kirjan ja molemmat vanhimmista pojistani olivat katsoneet jälleen edellisviikolla vuonna 1971 kuvatun Eemeli-elokuvan. Ja kolmevuotiaani oli ehtinyt jo moneen kertaan kysellä, milloin me mennään sinne Eemeli-esitykseen.

Vajaa viikko sitten tämä päivä koitti. Pojat juttelivat kotona Eemeli-sadusta ja esiin nousi muutamia hittikohtia. ”Se on kyllä hyvä, kun se Eemeli vetää sen pikkusiskon sinne lipputankoon!” Saapuessamme teatterille talo pullisteli jo väkeä. Emme siis suinkaan olleet ainoat, jotka halusivat nähdä tämän rakastetun klassikkotarinan.

 

 

Laadukas toteutus

Esitys alkoi Alma-äidin kertomuksella kotitilastaan. Niin omat poikani kuin moni muukin täpötäydessä salissa naureskeli ääneen verhojen välistä kurkkiville hahmoille sekä ennen kaikkea eläinten ammumiselle, röhkimiselle ja kiekumiselle. Alku oli siis erittäin lupaava.

Tarina eteni monien tuttujen kohtausten parissa, mutta muutamat vieraammat kommellukset saivat poikani jo vähän liikehtimään. ”Tää on aika pitkä…”

Kaiken kaikkiaan Hevosenkengälle tuttu laadukkuus jatkui myös tässä esityksessä. Lavasteet oli työstetty upeasti ja nuket oli onnistuttu luomaan viehättäviksi. Loistavaa oli jälleen myös nukkenäyttelemisen yhdistyminen perinteiseen henkilönäyttelemiseen (ks. aikaisempi juttuni Teatteri Hevosenkengästä).

 

 

”Joo, ihan hyvä!”

Poikien mielestä tämä Mikko Kivisen ohjaama näytelmä oli hyvä, mutta ”Kyllä Tatu ja Patu oli vielä parempi. Ja Pippuridino.” Jotain kyseisen teatterikokemuksen vaikuttavuudesta kertonee kuitenkin se, että neljä päivää esityksen jälkeen poikani kysyy iltapalapöydässä, mahtuuko hänen päänsä pöydällä olevaan myslilautaseen. Alkaa keskustelu Eemelin kulhokohtauksesta. ”Se oli hyvä, kun se laittoi vielä uudestaan sen pään sinne kulhoon, kun se näytti sille pikkusiskolle, miten se meni sinne. Sit se äiti löi sitä. Sen pää olis voinut haljeta. Olisko?”