Taideseikkailu Uffizissa

Jatkoimme lomaamme Roomasta asuntoautolla kohti pohjoista. Kotona olin ajatellut, että leirintäalueiden etukäteisvaraaminen toisi matkaamme rauhaa ja systemaattisuutta, mutta onneksi mieheni puolusti spontaaniutta. Majoituspaikat jäivät varaamatta ja edessä oli kahden viikon täydellinen vapaus. Reittisuunnitelmamme sisälsi muutamia harvoja, valmiiksi valikoituja kohteita, mutta muuten ajelimme lähinnä fiiliksen (ja sattumankin) mukaan.

 

 

Uimarannalta kohti korkeakulttuuria

Ensimmäisen asuntoautoyömme vietimme Välimeren rannalla, kauniissa Orbetellon-kaupungissa valtavien uima-altaiden ja leikkipaikkojen äärellä. Täältä matkamme jatkui Toscanan kumpuilevien maisemien halki kohti Firenzeä. Ohitimme Sienan, ja melkein kiersimme Firenzenkin pelkästään kehäteitä pitkin. Tähän en kuitenkaan pystynyt. Edelliselläkin helteisellä Firenzen matkallamme oli Uffizi jäänyt kokematta, ja kyllähän nytkin tiesin, ettei tämä taidekokemus juuri tähän väliin tulisi varmaankaan vahvistamaan poikieni museoinnostusta. Mutta tällä kertaa en enää voinut sivuuttaa kyseistä taidepyhättöä.

 

 

Taiteen aarrepalatsi

Uffizi on 1500-luvulla rakennettu palatsi,  jossa toimii yksi maailman tunnetuimmista taidegallerioista. Siellä on esillä sadoittain maalauksia ja veistoksia antiikin ajoista renessanssitaiteen helmiin. Katot ovat upeita ja taide on mahtavaa. Kaikkialla leijuu arvokkuus. On kultaa ja koukeroa, valkoisena hohtavaa marmoria ja maailman tunnetuimpia taideaarteita. Kyseessä on todella vaikuttava paikka, ja kahvilasta avautuu aivan mieletön näkymä yli Firenzen kattojen. Mutta mitä mieltä olivat lapseni? Millainen oli meidän kokemuksemme?

 

 

Ei pelkkää unelmaa

No, lähdetään siitä, että ostin liput fiksusti edellisiltana netistä. Tämä kannattaa ehdottomasti tehdä, sillä jonot ovat valtavia. Ajattelin myös, että asuntoauto kannattaisi jättää muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle leirintäalueellemme ja lähestyä kohdetta julkisilla liikennevälineillä (tai vaikka taksilla). Tätä emme tehneet. Olisi kannattanut.

Ymmärsimme toki, että ajoaikaan ja parkkeeraamiseen kannattaa varata reilusti aikaa, mutta siihen kannattaa varata TODELLA paljon aikaa (ainakin, jos yrittää päästä kaupungin ytimeen pienen asunnon kanssa). Ihan parasta olisi ehtiä kierrellä kaupungissa rauhassa ja nauttia esim. lounas ennen varattua Uffizi-aikaa.

Ostaessaan liput saa siis kellonajan, jolloin pitää olla vaihtamassa mobiilivaraus paperiseen lippuun ja astumassa sisään itse museoon. Me myöhästyimme. Reilusti. Sain kuitenkin vielä viime minuuteilla siirrettyä lippujamme lisämaksusta eteenpäin. Tosin aikavaihtoehtoja ei näyttänyt olevan tarjolla, ja puhelimen ruudulla kerrottiin puolen tunnin lisäajasta.

 

 

Kun lopulta löysimme ylisuurelle autollemme parkkiruudun, oli selvää, että uusikin aikamme olisi ohitettu paljon ennen kun pääsisimme museolle. Teki jo mieli luovuttaa, mutta tästä huolimatta kiisimme hikipäässä (+38°C) parin kilometrin kävelymatkan.

Avattuani viimeisimmän varaukseni vihdoin lippujonossa, oli kellonaikamme vahvistettu kahden ja puolen tunnin päähän. Aargh. Miksemme tienneet tätä aikaisemmin?! Tätä odotusta ei tuskastunut seurueemme enää kestäisi. Olin niin surkea kuin pystyin ja vetosin pieniin lapsiin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen. Me saimme liput. Mutta varsinaisella ovella ja edellistä tiukamman tädin kohdalla jouduin vielä uudelleen anelemaan välitöntä sisäänpääsyä.

 

 

Pääsimme sisään ja olin vihdoin paikassa, jota olin todella odottanut! Mutta on myönnettävä, että yleinen tunnelmamme ei ollut kovin korkealla. Oli kuuma. Vesipullon vesi oli liian lämmintä. Oli jo nälkä. Taas piti jonottaa. Väkeä oli ihan liikaa. Mistään ei mahtunut kulkemaan. Kaikki oli ihan tylsää. ”Mennään jo eteenpäin, mennään jo pois!”

Eli siis kaikesta Uffizin upeudesta ja mielettömästä hienoudesta huolimatta tunsin tekeväväni todellista hallaa lasteni taideinnostukselle. Kukaan ei erityisemmin nauttinut. Lapsiin ei tässä mielentilassa vedonneet sen paremmin botticellit kuin leonardotkaan. ”Mennään jo uimaan…”

 

 

Seikkailu suljettujen ovien takana

Mutta kuinka ollakaan, taas tulivat eteen yhdet portaat, joista ei saanut kannettua rattaita, eikä hissiäkään ollut tarjolla. Avulias henkilökunta ohjasi meidät ystävällisesti kiertoreitille. Pääsimme lukittujen ovien taakse. Puikkelehdimme varastotiloissa oppaan perässä. Miljoonien arvoisia maalauksia nojaili seiniä vasten. Osaa oli hieman peitetty. Oli viileää ja näkyi jänniä putkia. Kuljimme monista ovista. ”Jee, jännää!”

Kannatti käydä. 🙂

 

 

 

P.S. Italian päiviemme iltasatukirjaksi olin varannut Timo Parvelan Maukan ja Väykän matkakirjan (Tammi 2015, kuvitus Virpi Talvitie), jossa kaksi ystävystä matkustaa Italiassa. Suosittelen, tarina toimi erinomaisesti erityisesti viisivuotiaalle!

 

 

Seuraathan Taidekotia myös Facebookissa ja Instagramissa!