Jos olisin kirjoittanut arvion Helsingin Kaupunginteatterin Peppi Pitkätossusta muutama vuosi sitten, olisin todennäköisesti kritisoinut esityksen pieruhuumoria. Olisin kenties pitänyt sitä turhana moukkamaisuutena. Sellaisena junttina katsojien aliarvioimisena. Olisin varmaankin esittänyt teennäisen kultivoituneita näkemyksiäni siitä, miten tällainen huumori halveeraa Astrid Lindgrenin alkuperäistekstejä ja piilottaa alleen esityksen mahdollisia muita puutteita.
Mutta, mutta… Arvaa vaan, mikä oli 7-, 5- ja 3-vuotiaista pojistani ehkä kaikkein parasta HKT:n aivan loistavassa Peppi Pitkätossussa?
Aivan niin. Juurikin tämä.
”Se oli hyvä, kun se Peppi pyllisteli. Sen peppu tuli sieltä ikkunasta ulos!”
”Se pierutyyny oli tosi hyvä! Se rouva luuli, et se ite prutkutteli oikeesti.”
”Sen nimi olis pitänyt olla Peppi Pitkätossu piereskelee.”
Niin, ohjaaja Milko Lehto on selvästi tiennyt, mikä vetoaa lapsiyleisöön.
Itse yhdyn yhä niihin teatteriarvioihin, joissa pieruhuumoria todetaan olleen mukana kenties turhankin paljon (ks. esim. tämä). Mutta niinpä vaan minäkin nauroin vedet silmissä, kun lavalla hassuteltiin pierutyynyn kanssa. Myönnän, myönnän. 😉 Olihan se nyt ihan hulvattoman hauskaa…
Paljon muutakin kuin pelkkää puppuhuumoria
Helsingin Kaupunginteatterin Peppi Pitkätossu on tietysti paljon muutakin kuin pelkkää puppuhuumoria. Se on vaikuttavuutta, näyttävyyttä, koskettavuutta ja kauneutta. Se on upeaa teatteria, joka onnistuu lumoamaan niin lapset kuin aikuisetkin. Se on musiikkia ja tanssia, sirkusta ja satua. Se on viihdyttävää koko perheen musiikkiteatteria, joka herättää rakastetun klassikkosadun eloon.
Peppi Pitkätossu on Astrid Lindgrenin iki-ihana tarina maailman vahvimmasta, kilteimmästä ja rikkaimmasta tytöstä, joka elää Huvikumpu-nimisessä, ränsistyneessä talossa hevosensa ja apinansa kanssa. Hänen äitinsä on enkeli taivaassa ja isänsä merirosvo Etelämeren vesillä. Sosiaalitoimiston täti yrittää ”pelastaa” Pepin lastenkotiin, rosvot viedä hänen kultarahansa, sirkuksen voimamies voittaa hänet väkevyydessä jne, jne…
Tarinassa on kyse rajoista ja rakkaudesta, anarkismista ja säännöistä, hyväsydämisyydestä ja ystävyydestä, erilaisuudesta ja yksinäisyydestä….
Ihana Peppi suurella näyttämöllä
Peppi on ihana – kuten edellisessäkin blogitekstissäni kirjoitin. Ja ihan valtavan ihanaa on se, että Helsingin Kaupunginteatteri on nostanut uusintaensi-iltaan parin vuoden takaisen versionsa tästä rakastetusta klassikkosadusta. Kiitos!
Nyt meilläkin on jo sen ikäiset lapset, että pystyimme suuntaamaan viime sunnuntaina Peppi-katsomoon koko perheen voimin. Tai no, 3,5-vuotiaamme ei vieläkään ihan yllä viiden vuoden suositusikään, mutta uskaltauduin kuitenkin uhmaamaan tätä suositusta, sillä hänkin on jo aika kokenut teatterikävijä… Ja onneksi uskaltauduin! Meidän pieninkin Peppi-fanimme nimittäin istui herkeämättä koko kaksituntisen esityksen ja ahmi suurella ilolla kaikkea näkemäänsä.
Kuopuksemmekin pääsi nyt elämänsä ensimmäisen kerran SUUREEN teatteriin, SUUREEN katsomoon ja kokemaan SUUREN näyttämön lumoa. Hänkin sai nähdä, miten näyttämö pyörii ja täyttyy esiintyjistä, miten lavastukset kääntyvät, vaihtuvat ja muuntuvat, miten rakentuu SUURI show.
Mikä merkitys on suurilla puitteilla?
Helsingin Sanomat kirjoitti viime viikolla siitä, miten lastenteatterin arvostus on noussut kakkosluokan puuhastelusta ja pientäkin pienemmiltä lavoilta suurten näyttämöiden loisteeseen.
On tietysti kerrassaan upeaa, että lastenteatteri saa ansaitsemansa arvon. Tottakai on hienoa, että lapsetkin pääsevät kokemaan jotain suurta ja äärimmäisen näyttävää. On erityisen hienoa, että lastenteatterin merkitystä nostetaan suurten yleisöjen tietoisuuteen.
Ja kyllähän itsekin innostuin huomatessani sekä Kansallisteatterin että Helsingin Kaupunginteatterin tuovan lastenesitykset nimenomaan suurille näyttämöilleen. Nämä suurproduktiot saivat paikkansa omassa teatterikalenteristamme välittömästi!
Mutta mikä tekee suuresta näyttämöstä pientä paremman? Vai tekeekö mikään?
Ns. taidepiireissä on perinteisesti pidetty nimenomaan pienten näyttämöiden intiimejä esityksiä jotenkin aidompina ja taiteellisempina kuin suurten teattereiden massiivisia produktioita. Siinä missä pieni ja vähän kurja on nähty oikeana taiteena, suuret yleisömagneetit on mielletty ”pelkäksi viihteeksi”.
Päteekö tämä myös lastenesityksiin? Katoaako taiteellisuus, kun satu nostetaan kosketusetäisyydeltä kenties kymmenien metrien päässä siintävällä estradille? Häviääkö hienous? Haihtuuko aitous?
Entä onko sillä väliä?
Tottakai pienessä tilassa päästään aivan erilaiseen tunnelmaan kuin suurella näyttämöllä. Mutta kumpi on parempaa? Pitääkö sitä miettiä?
Itse arvostan lukuisten pienten lastenteattereiden laadukasta työtä, mutta voi että, millaisen kokemuksen voikaan saada Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä, kun Pepin energia täyttää lavan! Oi, oi, oi! Menkää ihmeessä kokemaan, jos vaan mahdollista!
Kun puitteet ovat suuret, voi tehdä jotain poikkeuksellisen suurta. Kun budjetti on reilu, pystyy jokaiseen yksityiskohtaan panostamaan. Kun taustalla ovat isot resurssit, voi yhdessä esityksessä nähdä niin paljon niin upeaa!
Paljon, paljon hienoa ja ihmeellistä
Mutta ei Helsingin Kaupunginteatterin Pepissäkään suinkaan ole kyse vain suuresta tilasta tai kohtalaisen suuresta budjetista. Lavalla nähdään hienoa näyttelijäntyötä sekä monia pieniä, hauskoja ideoita steppikengistä Turun murteeseen ja rullatennareihin. Siellä nähdään myös valtavan kaunis meri, aidon oloinen hevonen ja paljon, paljon muuta.
Lapsemmekin ovat valtavan vaikuttuneita siitä, miten mm. timanttinen vene seilaa utuisten aaltojen seassa ja Huvikumpu muuttuu suureksi merirosvolaivaksi. Kun esityksen jälkeen juttelemme siitä, että Vahva Aadolfia ja Pepin isää esitti sama mies (Panu Vauhkonen), he eivät totisestikaan meinaa uskoa. Heistä on myös ihan uskomatonta, että takaa-ajokohtauksessa Peppiä esittikin samaan aikaan useampi nainen.
”Mutta mä tiedän, ettei ne eläimet ollut oikeita.”
”Ja sieltä laatikosta pääsi lattian alle!”
Itseeni tekee vaikutuksen myös mm. joidenkin yksittäisten Peppi-kohtausten taidokas pirstalointi ja yhdistely.
Kokonaisuudessaan esitys on klassista Peppi Pitkätossua, mutta mukana on myös hyvin paljon uutta ja nykyaikaista – hauskasti toteutettuna. Erinomainen esitys, kiitos!
Entä olisiko pojilla vielä jotain lisättävää?
”Joo, paras kohta oli sittenkin se, kun se Peppi sano ”Tuut, tuut!” ja puristi sen rouvan tissejä. Oliks sillä ihan oikeesti NIIN isot tissit?!”
No niin, kiitos, kiitos, hienostunut Taidekotimme kiittää ja kumartaa. 😉
– Johanna
Peppi Pitkätossu Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä (Eläintarhantie 5, Helsinki) 26.12.2017 asti. Kesto 2 h 10 min (sis. väliaika), ikäsuositus 5v., liput 17-45 €, lisätietoja: www.hkt.fi
Jutun kuvat: Mirka Kleemola / Helsingin Kaupunginteatteri (Samasta sukunimestä huolimatta en tunne Mirkaa eikä hän tiettävästi ole mitään sukua meille 😉 )
Omat lippumme on saatu ilmaiseksi.
Luethan myös juttuni uusista Peppi Pitkätossu -suomennoksista täältä!
Seuraathan Taidekotia myös Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä!
2 thoughts on “Piereskelevä Peppi sekä muita huomioita HKT:n vaikuttavasta lastenteatteriesityksestä”