Oodi hyvyydelle – ja Turun Taidekappelille

Minun maailmani on hyvä ja kaunis. Se on ruusunpunainen kupla. Sellainen söpöliini, joka maistuu mansikalta ja kuulostaa jazzilta. Kaikki on niin naiivia ja viatonta. Edes pienet, nahistelevat lapsukaiseni eivät onnistu hajoittamaan höttöistä unelmaelämääni. Päinvastoin, hehän sen juuri tekevät.

Mutta minä itken niitä ihmisiä, joilla on kaikki toisin. Minä tiedän, näen ja luen. Yritän auttaakin. Mutta minä olen pelkuri. Pitäisikö pystyä parempaan?

Pahuus ja julmuus yrittävät särkeä herkän mieleni. Omat ongelmani kutistuvat pieniksi hipuiksi nähdessäni toisten hukkuvan tuskaan. Tiedän, etten pysty pysäyttämään pientäkään aaltoa. Ei minusta ole siihen. Valitettavasti.

Kun syöpä niittää satoaan, ripustaudun kiitollisuuteen. Kun viattomia teloitetaan, tarraudun hyvyyteen. En suostu näkemään maailmaa pahana. Minä haluan etsiä kauneutta ja rakkautta. Ja levittää sitä. Haluan kokea kiitollisuutta ja arvostaa elämää. Mitä jos tämä päivä onkin viimeinen?

 

 

 

Rakas ystäväni ja lapseni kummitäti oli Turun keskustassa juuri silloin, kun pahuus täytti torin. Onneksi hän sai mahdollisuuden mennä sinne myös tänään.

Itse ajoimme kaupunkiin kyläilemään lauantaina. Liput liehuivat puolitangossa. Oli absurdia olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta elämä vain jatkui. Meidän elämämme.

Lapset pääsivät kapuamaan pitkin Kiipeilypalatsin seiniä. Jacob Hashimoton näyttely oli juuri niin hyvä kuin odotinkin. Grillissä paistui illalla kaupungin paras siika ja laseissa loisti huippuviini. Isäntäperheen lapset leipoivat mustikkapiirakkaa ja ilmassa oli iloa, onnea ja ystävyyttä. Kaikki oli juuri niin kuin monta kertaa aikaisemminkin. Vai oliko?

Me olimme saaneet elää jälleen yhden täydellisen päivän. Ehkä jopa liian täydellisen. Kiitos.

 

 

Kun sunnuntaina kävelimme läheiselle Taidekappelille, paistoi elokuun aurinko valtavan kauniina. Me ihailimme metsän puita ja meren pintaa. Pyhän Henrikin Ekumeeninen Taidekappeli avasi eteemme näyn, jossa yhdistyivät kauneus, hyvyys ja pyhyys. Tämä rakennus oli täydellinen valinta tuohon pyhäpäivään. (Ja täydellinen se on toki mihin tahansa muuhunkin päivään.)

Turun Hirvensalossa sijaitseva kappeli muistuttaa niin kalaa kuin väärinpäin olevaa venettäkin. Se on Suomen ekumeenisen liikkeen yhteinen toivon symboli, kristillisen hyvyyden ilmentymä, mutta samalla se on arkkitehtoninen taideteos ja ainutlaatuinen taidegalleria – siis paikka, joka tarjoaa poikkeuksellisen kauniin kokemuksen myös pakanalle.

Kappelin mäntyseinät kohoavat kohti taivasta ja kuljettavat katsojansa pyhyyteen. Ne ovat puhtaat ja viattomat. Ne luovat tunteen jostain ainutlaatuisen hyvästä. Jos paikalla olisi ilman lapsikatrasta, voisi istahtaa rauhassa penkille ja tuntea, kuinka jokin selittämätön kauneus kulkisi kehon läpi. Upea paikka. Ja ajatus taidegallerian tuomisesta kappeliin on loistava. Nyt esillä olevat teokset, Merja Winqvistin paperista ja kierrätetystä alumiinista valmistamat veistokset, täydentävät elämyksen huippuunsa. Niin kaunista.

 

 

Taidekappelin on suunnitellut arkkitehti, professori Matti Sanaksenaho ja se vihittiin käyttöönsä vuonna 2005. Alunperin ajatus taidekappelista syntyi jo vuonna 1963, kun nuori Hannu Konola pohti, miten suurta Sanaa pitäisi viljellä ja pitää esillä niin, että se puhuttelisi silmiä, sielua ja sydäntä. Näiden pohdintojensa päätteeksi Konola alkoi hahmotella mielessään kappelia, jossa eri taiteenlajien keinoja käyttämällä saataisiin välitettyä toivoa ja iloa ihmisten elämään. Ja sitähän tarvitaan.

 

– Johanna

 

 

Pyhän Henrikin Ekumeeninen Taidekappeli sijaitsee Turun Hirvensalossa, osoitteessa Seiskarinkatu 35. Lisätietoa aukioloajoista yms. löytyy täältä. www.taidekappeli.fi

Merja Winqvistin Päivien luku Taidekappelissa 31.8.2017 asti.

Lue myös Visit Finlandin juttu, jossa Taidekappeli on nostettu yhdeksi suomalaisen arkkitehtuurin must see -kohteeksi. 

 

Seuraathan Taidekotia myös Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä!