Taidemuseoaamu

Lauantaiaamuna äiti kertoo koko perheen lähtevän käymään taidemuseoissa. Vanhin poika alkaa nurista ja ilmoittaa hyvin selvästi artikuloiden, ettei halua taidemuseoon. Eikä ylipäätään pidä taiteesta.

Samana lauantaina puolenpäivän aikaan äiti kysyy pojiltaan, oliko hyviä museoita. ”Joo!” Entä kannattiko käydä? ”Joo!”

Tässä välissä olemme ehtineet kiertää Kiasmassa Face to Face -näyttelyn ja Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulun sekä käydä tutustumassa viikko sitten avattuun Helsingin Taidemuseo HAMiin ja siellä mm. kiinalaisen Ai Weiwein vaikuttaviin puuteoksiin.

Kiasma saa paljon pisteitä siitä, että avaa ovensa jo kymmeneltä – toisin kuin monet muut taidemuseot ja galleriat. Hienoa on myös se, että lapsivieraat on otettu huomioon muillakin tavoin: Kiasmassa esimerkiksi järjestetään tulevina lauantaipäivinä erilaisia työpajoja, ja nyt pojille annettiin lipunmyyntipisteessä kartat sekä kerrottiin museossa asuvasta Monsterista, joka on merkinnyt Face to Face -näyttelyssä reitin viiden lempiteoksensa luo. Monsteri-teema sai pojat kiinnostumaan näyttelyn muotokuvista, ja viiteen teokseen liitetyt kysymykset tarjosivat myös kätevää keskusteluapua teosten kohtaamiseen.

Itse olin ajatellut Jani Leinosen teosten saavan pojilta superinnostuneen vastaanoton. Ja toki Angry Birdsit sekä muut tutut hahmot ja logot heitä viehättivätkin, mutta halu jatkaa eteenpäin oli kuitenkin suhteellisen kova. Niinpä kävelimme Tennispalatsin uudistettuun taidemuseoon heti yhdeksitoista.

Kiinalaisen ihmisoikeusaktivistin ja yhden maailman vaikutusvaltaisimman taiteilijan Ai Weiwei @ Helsinki -näyttely on hieno. Koko perheemme mielestä. ”Parasta oli se hieno lamppu ja puu ja se, mistä me mentiin läpi.” ”Mun mielestä se pallo oli kaikkein paras.”

Weiwei on täyttänyt HAMin suuret salit näyttävillä puuteoksillaan, jotka tarjosivat meidänkin perheellemme mahtavaa visuaalista vaikuttavuutta, mutta joiden taustalla on myös toisenlaisia ulottuvuuksia: yhteiskunnan arvorakenteiden ravistelua sekä pohdintaa historian, nykypäivän ja tulevaisuuden muuttuvasta suhteesta.

Kuopuksemme näytti tykästyvän erityisesti Weiwein näyttävään Ordos 100 -pienoismalliin. Tosin mitä ilmeisemmin hän toivoi tämän houkuttelevan teoksen olevan lapsille tarkoitettu kiipeilypaikka, eikä suinkaan osoittanut tyytyväisyyttä, kun ei tietenkään saanut edes hipaista tätä(kään) taideteosta…

Olimme jo poistumassa museosta, kun ihanan aktiivinen opas kehotti pistäytymään vielä mustien verhojen takana katsomassa taiteilijakaksikko IC-98:n Jälkinäytöstä. Onneksi!

Suomea Venetsian Biennaalissa tänä vuonna edustavat Patrik Söderlund ja Visa Suonpää olivat luoneet sinne verhojen taakse kaksi vaikuttavaa teoskokonaisuutta, animoituja lyijykynäpiirroksia. Abendlandin mustavalkoinen, vetinen ympäristö ja erityisesti suuri puu saivat pojat keskittymään. ”Tää on vähän pelottava. Mitä tuolla veden alla on? Mitä nuo pisteet ovat? Ehkä se on iso kala! Mikä tuo ääni on?”

Toinen teos, Arkhipelagos, onnistui pysäyttämään jopa vielä enemmän. Kaikki kolme poikaamme istuutuivat tuijottamaan valtoimenaan vyöryvää merta. ”Merirosvolaivoja! Miksi nuo mastot näkyy? Mitä nuo ovat?” Ja kun äiti kysyy kolmatta kertaa, lähdetäänkö jo pois, vastaus on edelleen ei…