Kaikkien aikojen paras esitys

Kävimme eilen katsomassa kahden vanhimman poikani (5 v. ja 3,5 v.) kanssa Hanna Brotheriuksen Piparkakkupoika-tanssiteoksen Hurjaruuthissa Helsingin Kaapelitehtaalla.

Pojat ovat ehtineet nähdä pienen elämänsä aikana jo lukuisia teatteri-, nukketeatteri- ja tanssiteatteriesityksiä, ja itselläni kävi jo sunnuntaina mielessä jättää tällä kertaa koko teatterikokemus väliin aktiivisen kevätviikonlopun päätteeksi. Onneksi tämä ajatus jäi vain hetken häivähdykseksi, sillä Piparkakkupoika oli molempien poikien mielestä ”tosi hyvä, ihan paras kaikista.” Ja itse taidan olla samaa mieltä.

 

 

Vauhdikas karkumatka urbaanissa ympäristössä

Hanna Brotherius on luonut vanhan klassikkosadun ympärille vauhdikkaan, kaupunkiviidakkoon sovitetun koreografian. Tässä versiossa piparipoika ei päädy pelliltä ketun kitaan, mutta karkaa kyllä tuttuun tapaan vanhempiensa luota ja juoksee kohti vapautta, seikkailuja ja vaaroja.

Saimme nähdä Hurjaruuthin lavalla vaikutteita niin musikaalista, katutaiteesta kuin parkouristakin. Kyseessä ei totisestikaan ollut mikään pikkulasten joulutarina – kuten mainoslehtisistä saattaisi kuvitella. Ei, tämä Hurjaruuthin Piparkakkupoika oli vaikuttava show, joka imaisi omat pienet poikani täysillä mukaansa, mutta joka onnistuisi varmasti koskettamaan myös täysin erilaisessa elämäntilanteessa eläviä teinejä.

 

 

Pimeyttä ja parkouria

Yli 3-vuotiaille suunnattu esitys alkoi piinaavan pitkältä tuntuvalla pimeydellä, jonka aikana saimme kuulla, miten piparkakkupoika syntyi lasta kovasti toivovalle pariskunnalle. Mukana oli muutenkin pimeyttä, jännitystä, savua ja hurjuutta, ja pelkäsin itse, miten oma kolmevuotiaani tämän kokisi. Pelko oli tällä kertaa turha: ”Ei ollut mulle yhtään jännä. Tosi hyvä. Se oli hyvä, kun se Piparkakkupoika pääsi niitä kaikkia pakoon. Ja se oli hyvä se poliisikohta. Tää oli parempi kuin mikään muu esitys.” Toki alun pimeys oli häntä kuulemma vähän jännittänyt, mutta muissa ns. hurjissa kohdissa kiehtovuus onnistui syrjäyttämään pelon.

 

 

Viisivuotiaaseen esikoiseeni suurimman vaikutuksen tekivät parkour-hypyt ja erityisesti ”se karate”. Kun Piparkakkupoika (Pietari Kärki) taisteli vauhdikkain, karatemaisin liikkein, alkoivat poikani omatkin kädet viuhtoa. ”Ja se oli hyvä, kun se meni sen roskiksen päällä.”

Makeeta oli tietysti myös se, että jokainen katsoja pääsi itsekin tekemään kiepin estradilla seisovan valopylvään ympäri ja sai piirtää liidulla teatterin mustaan tiiliseinään. Ja olihan se kiva, kun yleisö sai äänestää Piparkakkupojan kohtalosta ja päästää hänet roskiksesta takaisin kotiin äidin ja isän luo…

 

 

Kerrassaan laadukasta

Itse annan suuret kiitokseni Hurjaruuthin koko työryhmälle. Esitys oli laadukas, taitava, kiehtova ja vaikuttava. Se ei vähätellyt pieniäkään katsojia, vaan piti meidät kaikki kolme otteessaan alusta loppuun – ja varmasti pitää vielä pitkään. Hienoa on myös se, että teatterin aulatiloissa oli isoja papereita, joihin katsojat saivat kirjoittaa esityksen jälkeen mielipiteitään ja ajatuksiaan. Teatterilta sai myös napata mukaansa lapun, jossa oli vinkkejä katsomiskokemuksen purkamiseen sekä harjoitteita esityskokemuksen syventämiseksi. Aivan loistavaa. Kiitos! Kyllä siis totisesti kannatti mennä ja sijoittaa tähän kokemukseen liki 40 euroa.

Esitykset jatkuvat 16.4. asti, ja molempina tulevina lauantaipäivinä tarjolla on myös ilmainen työpaja esityksen jälkeen (ennakkoilmoittautuminen). Menkää siis ihmeessä katsomaan! Mutta ehkä ei kuitenkaan ihan pienten kanssa, eikä ainakaan ihan ensimmäisenä teatterikokemuksena…