”Äiti hei, oisko sulla jotain pahvilaatikkoa? Me halutaan tehdä robotti!”
”Äiti hei, kato, mitä mä tein!”
”Äiti hei, kato, eiks olekin hieno?”
”Äiti hei, haluuks, et mä opetan sua tekemään tällaisen origamijutun?”
”Äiti hei, kato, miten hieno lumihiutale tästä tuli!”
”Äiti hei, milloin me tehdään halloween-askarteluja?!!”
Jeeeee! Kun taidehuoneemme pöytä täyttyy toinen toistaan omaperäisimmistä luomuksista, unohdan (lähes) kaiken sen tuskan, jota olen kokenut siitä, ettei tänne blogiini ole pitkään aikaan ilmestynyt uusia taide- ja askarteluideoita.
Ja samalla huokaisen suuresta helpotuksesta.
Tietäisitpä nimittäin vaan, miten paljon olen surrut erityisesti esikoiseni taideinnostuksen kuihtumista. Sitä, että ennen niin innokas lapseni on alkanut karsastaa kaikkea, mikä viittaa vähänkään ’taiteeseen’. Jo pelkkä sana ’taide’ käynnistää välittömästi kaikki hänen hyökkäys- ja puolustusrefleksinsä.
Vielä muutama vuosi sitten tämä sama lapsi nautti suunnattomasti maalaamisesta ja piirtämisestä. Hän oli sellainen pieni poika, jonka siveltimenjälki oli jumalainen ja estetiikan taju hipoi neroutta (siis ainakin äidin mielestä 😉 ). Hän oli pieni taiteilijanalku, joka loihti mitä upeampia teoksia ja tuntui elävän kuvataiteesta.
Viisivuotiaana vein hänet kuvataidekouluun ja samassa innostuksessani perustin tämän lasten taide-elämyksiin keskittyvän bloginikin. Halusin mahdollistaa luovuuden ja ilon, tarjota hyvät puitteet ja kannustaa.
Mutta jokin tuntui menevän vikaan…
Pikkuhiljaa kotiimme alkoi kantautua nurinaa ja taidekielteisyyttä. Äänekkäin lapsemme onnistui kääntämään koko ’taide’-termin negatiiviseksi. Ei suinkaan heti, mutta vähitellen. Hän onnistui viljelemään ympärilleen yleistä vastustusta – ja latistamaan lopulta jopa omankin intoni. Hetkeksi.
Ikäkausi vai yli-innokkuutta?
Ehkä lapseni negatiivisuuden taustalla oli jokin ikävaihe ja/tai luonnollinen kehityskulku. Ehkä. Mutta olen tietysti pähkäillyt myös omaa osuuttani siihen, että lapseni kaikki taideinto tuntui valuneen tiimalasin alapäähän. Ehkä oma intoiluni oli ollut ylimitoitettua? Ehkä aktiivisuuteni oli tukahduttanut lapseni luontaisen ilon? Ehkä liika oli yksinkertaisesti vain ollut liikaa…?
Nyt lähes koko kesä ja syksy on mennyt ilman, että olen tyrkyttänyt lapsilleni taideidoita. En ole pyytänyt, en tuputtanut. En ole patistanut, en varmaan edes vinkannut. Mutta taidehuoneemme ovet ovat olleet jatkuvasti auki.
Aina saa piirtää. Ja maalata. Ja askarrella. Ja muovailla. Ja lähes mitä vaan. Papereita ja kyniä on tarjolla yllinkyllin. Maaleja ja massoja löytyy. Ja iso laatikollinen on kerätty täyteen pestyjä korkkeja, purkkeja, tölkkejä ja muita kierrätysmateriaaleja. Jne. Jne.
Välillä olen jo ehtinyt kyseenalaistaa koko taidehuoneemme olemassaolon, sillä sen käyttö on rajoittunut aika ajoin vain kuopuksemme piirustus- ja silppuamishetkiin (joihin löytyisi muitakin tiloja…). Mutta onneksi tuo huone on edelleen varattu taiteilulle. Hiljaiseloni on nimittäin tuottanut tulosta.
Edellispäivänä koko lapsikatraani askarteli ison pöydän ääressä innokkaaammin kuin koskaan. Viime viikolla esikoiseni innostui taittelemaan paperista klassisia origamileluja ja leikkelemään lumihiutaleita. Ja nyt täällä on jopa kyselty yhteisten askarteluhetkien perään. Taidekoti siis aktivoitunee jälleen. Mutta sillai hillitysti, lasten intoa seuraillen… 😉
”Äiti hei, sä voisit kirjoittaa sinne sun blogiin ohjeet näihin lumihiutaleihin! Mä voin kertoo ne!
Lumihiutaleen teko-ohjeet:
”Ekaks sun pitää tehdä paperista neliö. Sit sun pitää taitella se kolmioks. Ja taittaa kaks kertaa. Sitten sä voit alkaa leikata reunoista erilaisia paloja pois. Vaiks kolmioita tai neliöitä. Sit voi alkaa avata sitä lumihiutaletta. Ja sitten sen näkee, minkälainen siit on tullut.”
Kivoja askarteluhetkiä! 🙂
– Johanna
Kaikki Taidekodin taide- ja askarteluvinkit löydät täältä.
Seuraathan Taidekotia myös Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä!