Taidenäyttelyissä käyminen voi tuoda lapselle valtavasti iloa ja hyötyä, ja monet museot tarjoavat lapsiyleisölle jopa omia erityispalveluita. Mutta entäpä, jos näyttelytilaan on sijoitettu jotain sopimatonta? Jotain, joka toisessa kontekstissa olisi ehdottomasti lapsilta kiellettyä?
Kysymys nousee mieleeni aika ajoin, ja erityisen lähelle se tuli EMMAn tämänsyksyisen Carol Rama -näyttelyn yhteydessä.
Raman Polte-näyttely on nostettu yhdeksi syksyn suurista taidetapauksista, siis näyttelyksi, joka on ehdottomasti nähtävä ja joka lisäksi muuttaa koko taidehistoriaa. Mutta sopiiko se lapsille?
Ristiriitaisia odotuksia
Ehdimme vierailla kesän aikana useampaan otteeseen EMMAssa ihailemassa Lars-Gunnar Nordströmin geometrisiä muotoja, ja odotimme jo kovasti museon seuraavaa näyttelyä. Italialainen Carol Rama ei ollut jäänyt taidehistorian kursseilta mieleeni – eikä häntä siellä kenties oltu esiteltykään. Näyttelyä mainostavan kuvan perusteella uskoin EMMAn salien täyttyvän lokakuun puolivälissä hempeän herkistä akvarelleista, jotka eivät ehkä liiemmälti innostaisi poikiani, mutta joita voisimme syksyn mittaan huoletta piipahtaa useastikin tutkimassa. Taisin olla täysin väärässä.
Luettuani näyttelyn aukeamispäivänä Helsingin Sanomien jutun Carol Ramasta, oli selvää, etten vienyt 5-, 3- ja 1,5-vuotiaita poikiani tuona kyseisenä aamuna tuttuun lähimuseoomme. En halunnut näyttää pienille, rakkaille lapsilleni teoksia, joissa nainen makaa pelkät kengät jalassaan mielisairaalan välineistön alla tai jossa toisen naisen vaginasta kiemurtelee ranteen paksuinen käärme. En, vaikka kyseessä olikin huikean taiteilijan ja avantgarde-taiteen edelläkävijän vaikuttavat teokset, joilla kiistatta tulisi ansaita paikka taidehistorian suurnimien joukossa.
Miten en ollutkaan yhdistänyt Carol Ramaa vahvasti seksuaaliseen, jopa pornografiseen, taiteeseen? Miksen ollut aiemmin edes lukenut esittelytekstejä ja ymmärtänyt, mitä vaaleasävyiset akvarellit todella ilmentävät?
Sallittu lapsille?
Pitikö näyttely siis jättää näkemättä? Entä jos olisinkin vienyt pojat tuonne täysin tietämättömänä, mitä seinille on ripustettu? Miksei missään lukenut, että kyseessä on vain aikuisille suunnattua taidetta? Että ikäraja on K-18? Vai lukiko? Vai onko?
No, muutaman viikon päästä olin kuin olinkin Carol Raman taideteosten äärellä omien ihanien kullannuppujeni kanssa. En ollut vielä itsekään nähnyt kyseisiä teoksia, mutta käydessämme jälleen kerran WeeGeellä en enää malttanut olla kurkistamatta sisään Ramankin näyttelyyn. Ja tosiaan, missäänhän ei näkynyt niitä ”Lapsilta kielletty” -kylttejä…
Oli mielenkiintoinen ja aivan uudenlainen kokemus mennä näyttelyyn niin jännittyneenä. Jokaisen uuden näkymän avauduttua eteemme, loin hyvin nopean pikakatsauksen ympärilleni ja olin valmiina kääntymään välittömästi pois. Ja jokaisen tilan jälkeen jatkoimme hyvillä mielin seuraavaan.
Mitä näimme?
Näyttely oli kaunis – kuten olin alun perin ajatellutkin. Se oli myös kiehtova – kuten olin toivonutkin. Lisäksi se oli ainakin tällä tahdilla kierrettynä aivan sovelias myös lapsille – toisin kuin olin pelännyt.
Mediassa näkemäni, vahvasti seksuaalissävytteiset teokset olivat hyvinkin pieniä, ja ne oli helppo ohittaa. Mistään ei lävähtänyt poikieni silmien eteen mitään karmeaa tai avoimen hämmentävää. Tosin bordellin punaisena hohtavaan tilaan en vienyt poikiani seinällä olevan varoituksen vuoksi…
Esikoiseni kulki näyttelyn läpi hokien loputonta ”Hieno, hieno, hieno” -mantraansa. Keskimmäisen poikamme mielestä nahkatakki taidemuseon seinällä oli lähinnä hassu ja teoksissa käytetyt lasisilmät näyttivät jänniltä. Ne jopa synnyttivät minimaalisen dialogin luvattua lelumuseokäyntiä kärsimättömästi odottavien poikieni välille:
3-vuotias: ”Nuo näyttää ihan oikeilta silmiltä.”
5-vuotias: ”Musta ne on kyllä ihan kuin sammakonkutua.”
Molemmat: ”Mennään jo sinne liukumäkeen!”
Se siitä. Ei siis painajaisia. Ei outoa käytöstä. Ja ehkäpä ensi kerralla siis perusteellisempaakin tarkastelua…
Omaa harkintaa ja varoituskylttejä
Ajatus mahdollisen K-18-materiaalin esittämisestä lapsilleni jäi kuitenkin pyörimään mieleeni. Mistä tietää, mihin näyttelyyn lapsen voi viedä? Miten onnistua välttämään mahdolliset traumatisoinnit?
Yleisötyötä EMMAssa johtava intendentti Reetta Kalajo vastaa taiteen olevan kovin henkilökohtaista ja kokemuksellista: ”On vaikea tietää ennalta, miten se vaikuttaa kuhunkin yksilönä. Ikärajoja näyttelyille ei ole asetettu, vaan jokainen aikuinen saa itse harkita soveltuvuutta oman lapsensa kohdalla. Vältämme tietenkin ihmisiä loukkaavia ja todella pelottavia tai raakoja teoksia.”
Carol Rama -näyttelyn soveltuvuutta lapsille mietittiin Kalajon mukaan perusteellisesti ja lopulta päädyttiin varoituskylttiin ronskimpien teosten yhteydessä. ”Päätimme noudattaa käytäntöä, jota Pariisin nykytaiteen museo oli käyttänyt meitä ennen tämän saman näyttelyn suhteen. Sen sijaan kyseisen näyttelyn ensimmäisessä kohteessa, Barcelonan nykytaiteen museo MACBAssa, ei ollut lainkaan varoituksia.”
Vesiväriä, valokuvia vai videota?
Yleistä käytäntöä ei siis ole, eikä mikään taidelautakunta istu määrittelemässä näyttelyille elokuvamaailmasta tuttuja ikärajoja. Asia nousee kuitenkin aina välillä myös näyttelyitä tekevien mieliin, erityisesti nykytaiteen, videotaiteen ja taidevalokuvan kautta.
”Jos mietitään erilaisia lähestymistapoja kuvataiteen lajienkin kesken, voidaan todeta, että vesivärimaalaukset ja valokuva toimivat katsomiskokemuksena hyvin eri tavoin. Vesivärimaalauksessa on selkeää, että se on jonkun tekemää, siis tulkintaa, kun taas valokuvaa voidaan ajatella enemmän todellisuuden suorempana kuvaamisena. Ja esimerkiksi videoteos voi olla lapsellekin vielä voimakkaampi kokemus liikkuvan kuvan ja äänen yhdistelmänä”, Kalajo jatkaa.
Itse suhtaudun juuri videoteoksiin erittäin varauksellisesti vieraillessamme lasten kanssa taidemuseoissa. Carol Rama -näyttelyn kohdalla en edes harkinnut videoiden sisällyttämistä käyntiimme. Toisaalta joskus pojat seuraavat hyvinkin suurella mielenkiinnolla esimerkiksi taiteilijan omaa selostusta luomisprosessistaan. Ja kun ihana opas suosittelee videoiden katsomista, voi niistä myös saada aivan valtavasti. (Kuten esim. HAMissa IC-98:n Jälkinäytöksestä, ks. aikaisempi juttuni tästä).
Sittenkin vain aikuisten mielleyhtymiä?
Pahimmat shokit pyritään usein torjumaan jo museoiden puolesta, mutta loppujen lopuksi vastuu on katsojalla. Toisaalta Kalajokin painottaa, että yleensä lapset ottavat asiat melko yksiselitteisesti ja avoimesti, turhia analysoimatta. ”Vaikeat mielleyhtymät esimerkiksi Raman tapauksessa ovat varmasti ennemminkin aikuisten kokemuksen ja tiedon luomia mielleyhtymiä.”
Tämä taitaa olla totta, ja ehkäpä taas viikonloppuna käymme tarkastelemassa Raman lasisilmiä ja polkupyörän kumeja.
Tai kenties sittenkin ihastelemme jälleen kerran poikien rakastamia kristalleja Pekka Jylhän Luola saaren rannalla -teoksessa tai pinkkinä loistavaa akryylipintaa Marianna Uutamon Kosketuksessa – sekä kaikkia niitä uusia teoksia, jotka lukeutuvat Saastamoisen säätiön Kosketus-kokoelmanäyttelyn juuri auenneeseen, kolmanteen osaan…
Carol Rama / Polte Espoon modernin taiteen museo EMMAssa 10.1.2016 asti.
Kosketus / Saastamoisen säätiön kokoelmanäyttely EMMAssa 19.3.2017 asti.
P.S. EMMAssa ja koko WeeGee-talolla joulumarkkinat tulevana viikonloppuna 28.-29.11.2015! Ohjelmassa musiikkia, työpajoja, kirjailijahaastatteluja, satuja, herkkuja, käsitöitä, opastuksia, rekiajelua sekä toki myös Joulupukki. Ks. koko ohjelma tästä.