Siitä on kymmenen vuotta, kun ostimme mieheni kanssa pommikuntoisen 30-luvun lauttasaarelaisasunnon. Muutimme huonejärjestystä, revimme muovimatot ja hinkkasimme betonia lautalattian päältä. Maalasimme seinät ja hioimme ikkunankarmit, rakensimme uuden keittiön ja hankimme liudan liukuovia. Ahdoimme pieneen vessaan poreammeen ja täytimme seinät taiteella.

Rakensimme meille oman, ihanan kodin. (Suuret kiitokset appiukolleni – ilman häntä tämä(kään) remontti ei olisi valmistunut!)

 

Glorian Koti (joulukuu 2009) / lapsettomuus

 

Rakastin tätä kotia. Se oli täydellinen. Ja pintapuolisesti koko elämämme näytti varmaankin aika täydelliseltä.

Olimme tuore aviopari. Meillä oli molemmilla hyvät tulot ja matkustelimme ympäri maailmaa. Ostimme kotiimme näyttäviä maalauksia ja uniikkia designia. Loihdimme savesta omia astioita ja kiertelimme taidenäyttelyissä. Panostimme laadukkaaseen elämään ja tarjoilimme suuren pöytämme ääressä viiden ruokalajin illallisia ystävillemme. Juoksimme pitkiä lenkkejä merenrannoilla ja kävimme päivittäin salilla…

 

Glorian Koti (joulukuu 2009)

 

Mutta en todellakaan ollut onnellinen. Minä itkin ikävää. Ja kaipuuta. Kurkkuani kuristi ja rintaani puristi. Se, mitä halusin elämältäni, ei ollut raha tai kauneus, ei pinta eikä ahdistus.

Minä halusin lapsen.

Mutta sitä ei rahalla saa. Eikä edes rakkaudella.

 

Glorian Koti (joulukuu 2009)

 

En minä tiedä mitään lukuisten vuosien lohduttomasta odotuksesta. Mutta jo yksikin vuosi riittää ymmärtämään, mitä on toivo ja epätoivo.

Minä tiedän, etteivät jatkuvat pettymykset ole onnea. Tiedän myös sen pienen toivonkipinän. Ja entistä suuremman surun. Tiedän, miltä tuntuu istua Naistenklinikan päivystyksessä ja itkeä. Ja kuulla, että tämäkään lapsi ei ole löytänyt tietään kohtuuni. Että kauan odotettu pieni rakas kasvaa väärässä paikassa – ja on välittömästi poistettava myrkyillä kehostani.

Tiedän, millaista on olla hätääntynyt ja peloissaan, pettynyt ja lohduton. Tiedän, miltä tuntuu olla vain yksi kiireellinen tapaus päivystysruuhkassa – vaikka oma mieli täyttyy valtavasta surusta. Siinä menee taas vuoden jatkunut toivo ja tilalle tulee kuukausien seuranta. Sekä vähintään puolen vuoden kielto uuteen raskauteen…

Se, että kotia kehutaan sisustuslehden sivuilla, ei todellakaan korvaa sitä, että mieli tummuu ja haaveet lipuvat koko ajan kauemmaksi…

Siinä eivät mitkään taulut, tuolit tai Milanon designlomat auta, kun haaveissa on olla äiti.

 

Glorian Koti (joulukuu 2009)

 

Olin etsinyt viisi vuotta täydellistä isää tuleville lapsilleni. Ja lopulta löytänyt sen. Mutta ei isä ole isä ilman lapsia.

Kun oma lapsi alkoi näyttää liian suurelta haaveelta, selvitin adoptiomahdollisuudet. Ja varmasti kaiken muun. Minä halusin perheen, johon kuuluisi lapsia. Minä halusin kodin, joka täyttyisi ilosta ja äänistä, leikistä ja halauksista, saduista ja sadoista pusuista.

 

Glorian Koti (joulukuu 2009)

 

 

Mutta vihdoin tuli se maailman ihanin jouluaatto, jolloin sisälläni alkoi kasvaa oma pieni ihmeemme.

Ja lopulta tuli myös se syksyinen päivä, kun tämä ihana lapsi syntyi elävänä tähän maailmaan. Uuteen kotiimme.

Ja alle kaksi vuotta myöhemmin saimme uuden ihmeen. Ja puolentoista vuoden päästä vielä kolmannen.

Olin valtavan onnellinen. Vaikka kaikki ei edelleenkään mennyt helpolla. Ei todellakaan.

Elämämme täyttyi lapsen kipuitkusta, suurista haasteista ja maksimissaan parin tunnin yöunista. Sisustimme uuteen kotiimme vierashuoneen hoitoavuksi lupautuneelle äidilleni. Tätä huonetta ei kuitenkaan ikinä tarvittu. Ei kertaakaan. Syöpä päätti napata Mummun ja raahata hänet sairaalasänkyjen kautta pilvenreunalle…

Viikon ikäinen vauvani on maannut letkutettuna hengityskoneessa. Jorvin lääkärit ovat varoittaneet heidän keinojensa loppumisesta. Itseäni on kiidätetty synnytyssalista leikkaussaliin, ja mieheni on ehtinyt nähdä mielessään välähdyksiä itsestään kolmen alle 3,5-vuotiaan yksinhuoltajana…

Mutta täällä me olemme, meidän oma viisihenkinen perheemme – keskellä kaaosta.

Eikä siinä sotkut ja levälleen jääneet lelut paljon haittaa, kun on saanut elämäänsä kolme ihanaa lasta. <3

 

Ikuisesti kiitollisena,

Johanna

 

Jutun kuvat ovat Glorian Kodista (joulukuu 2009). Ko. lehtijutun kuvaaja oli Tuomas Kolehmainen ja kirjoittaja Irene Wichmann.

 

Seuraathan Taidekotia myös FacebookissaInstagramissa ja Twitterissä!

Written by taidekoti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *